Siirry sisältöön

sointu

Wikisanakirjasta
Katso myös: Sointu

Suomi

[muokkaa]

Substantiivi

[muokkaa]

sointu (1)

  1. (musiikki) harmonia
  2. (musiikki) sävelten samanaikaisen soinnin yhteisvaikutuksena syntyvä äänivaikutelma, yhteissointi

Ääntäminen

[muokkaa]
  • IPA: /ˈsoi̯nt̪u/
  • tavutus: soin‧tu

Taivutus

[muokkaa]
Taivutus
sijamuoto yksikkö monikko
kieliopilliset sijamuodot
nominatiivi sointu soinnut
genetiivi soinnun sointujen
partitiivi sointua sointuja
akkusatiivi sointu;
soinnun
soinnut
sisäpaikallissijat
inessiivi soinnussa soinnuissa
elatiivi soinnusta soinnuista
illatiivi sointuun sointuihin
ulkopaikallissijat
adessiivi soinnulla soinnuilla
ablatiivi soinnulta soinnuilta
allatiivi soinnulle soinnuille
muut sijamuodot
essiivi sointuna sointuina
translatiivi soinnuksi soinnuiksi
abessiivi soinnutta soinnuitta
instruktiivi soinnuin
komitatiivi sointuine-
+ omistusliite
vartalot
vokaalivartalo -
heikko vartalo soinnu-
vahva vartalo sointu-
konsonantti-
vartalo
-

Etymologia

[muokkaa]

Sana on Kaarle Aksel Gottlundin 1828 käyttöön ottama uudissana.[1] Vrt. sointi, sointua.

Käännökset

[muokkaa]

Liittyvät sanat

[muokkaa]
Johdokset
[muokkaa]
Yhdyssanat
[muokkaa]

alkusointu, duurisointu, epäsointu, huippusointu, kolmisointu, kuusisointu, loppusointu, mollisointu, murtosointu, muunnesointu, noonisointu, perussointu, riitasointu, sekstisointu, septimisointu, sisäsointu, sointuanalyysi, sointukulku, sointuoppi, sointurakenne, sopusointu, tredesiimisointu, viisisointu, voimasointu, vokaalisointu

Aiheesta muualla

[muokkaa]
  • sointu Kielitoimiston sanakirjassa

Viitteet

[muokkaa]
  1. Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 1174. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-X.